Tarinat

Nyt ja aina, koska elämä on Laina

TUNNE

Palaveri peruttu, roadshow peruttu, seminaariin osallistuminen peruttu, valmennus peruttu, 40-vuotisjuhlat peruttu, lasten synttärit peruttu, 10-vuotishääpäivä peruttu, lasten nimipäivät peruttu, Formulamatka Monzaan peruttu, JORY peruttu, HALKO peruttu. Koko elämä ja yrittäjyys siinä sivussa CANCELLED, kaikki saatana peruttu…

Tältä tuntuu ja näin siis on.

Miksi?

Taivas ja helvetti. Todellakin. Ei tosin yrittäjän, mutta ihmisen.

Toukokuussa 2016 katselin Lastenklinikalla lapseni sairaalavuoteen vieressä TV:tä, jossa Ari Vatanen sanoi: ”Ei elämää voi kesyttää, elämä kesyttää meidät.” Se on totta. Jokaisen aikanaan.

TAUSTAA

Mies joka tiesi ratkaisumyynnistä kaiken, mutta elämästä ei mitään. Thats me.

Minä en ole koskaan ollut yksinyrittäjä, kadehdin kaikkia, jotka yksin perustavat yrityksen ja raivaavat tiensä läpi harmaan kiven. Kovia naisia ja miehiä. En kuulu joukkoon.

Minun yrittäjyyteni on pääosin co-foundershippiä, yhdessä yrittämistä ja tekemistä. Olen ollut kuin iilimato matkassa aina kun Tantun Tommilla ja joskus jollain muulla välähtää ja yritysidea on jo olemassa. Hyvää myyntimiestä kaivataan aina, eikä edes se paljon puhuttu ”digi” saa siitä ilmoja pihalle. Peesailija sanoo joku ja joku toinen, että sillä kävi tuuri. Oikeassa firmassa oikeaan aikaan. Tuuri kävikin ja useamman kerran. Ei hätää, liiketoimissa onneksi jatkuvaa hyvää tuuria sanotaan taidoksi. Matkan varrella olen imenyt osaamista ja ajattelun aakkosia ainakin tuhannelta eri ihmiseltä, jos tässä tulisi kertomus minusta, kiittäisin nyt kaikkia heitä. Valitettavasti ei tule, minun kohdallani uutiskynnys ylittyi vasta kun minusta, keskinkertaisesta yrittäjästä sekä myynnin kiistattomasta maestrosta tuli syöpäsairaan lapsen isä.

Suo, kuokka ja Tantun Tommi. Taisi olla vuosi 1999 kun Tommilla välähti. Positiivinen aivopieru. Hän sai idean ja perusti yrityksen. Minä olin tuohon aikaan unelma-ammatissani yliopisto-opintojen ohella myymässä maan mainioita matkapuhelinliittymiä Turun Tietopuhelimessa. Mahtava meininki, maailman parhaat pomot ja kollegat. Silloin jo kauppa kävi kuin rajuilma. Minulla oli 346 000 kilometriä ajettu Fiat Tipo ja isoja unelmia. Ihan ensimmäiseksi Fiatista piti päästä eroon ja saada kunnon Bemari tilalle. Ajajan auto.

Liittymät vaihtoivat omistajaa ja luotiin raivolla lisäarvoa loppuasiakkaalle, kunnes sain soiton Niskasen Hannalta (nyk. Jokinen) Hän sanoi, että hän tuntee hepun jolla on luokattoman hieno idea, mutta ei juurikaan myyntikokemusta. Sovin tapaamisen siltä istumalta ja työelämäni uusi suunta oli kirjoitettu. Kyseinen heppu oli siis edellä mainittu Tommi, joka otti minut ensin töihin ja jotakuinkin saman tien osakkaaksi koska se oli hieno keino saada palkkatoiveet järkevälle tasolle. Myös nimityspolitiikka oli motivoivaa sillä kahden hengen yhtiössämme toinen oli Toimitusjohtaja ja toinen komeasti Markkinointipäällikkö. Luovaa. Tuntui hienolta olla osakkaana ja ”yrittäjä”.

Hommat lähtivät hienosti tulille. Mullistettiin palautteenhallintamarkkinat niin, että kaikki ei ole toipunut siitä oikein vieläkään. Väännettiin tulorahoituksella homma nollasta viiden millin vaihtoon ja EXIT. Not bad ja se oli vasta alkua. Eka venture kuten sanotaan. Eikä oltu vielä päästy edes vauhtiin.

Toukokuussa 2010 lähdin Keilasatamasta silloisen Digiumin konttorilta viimeistä kertaa, sikari suussa, rahat taskussa, isolla avobemarilla eteenpäin, arvot kohdillaan, elämä ja kokemukset vasta edessä. Rahan kiilto silmissä, muuten aika sumeeta mutta kuitenkin komeeta.

Tämän jälkeen lähdin mukaan muutamaankin eri firmaan ja tietysti seuraava Start Up – pykälään Tommin toimesta. Sama kaava toistui, sarjaa pukkaa. Viimeksi automatisoitiin tiedonkeruu, nyt mullistetaan maailmaa automatisoimalla yritysten varmuuskopiointi, siinä sitä elämälle sisältöä, Nexetic it is. Money talks and bullshit walks. Tuntui ja tuntuu edelleen tosi vahvasti, että imua markkinoilla riittää omalle osaamiselle. Head hunterit soittelevat ja sitä rataa.

Ihanasti skaalautuvia kuvioita ja todellista lisäarvoa tuottavia ohjelmistopalveluita. Täydellistä.

Jossain matkan varrella syntyi kolme ihanaa lasta ja maailma mullistui kolmeenkin kertaan. Lempi 2009, Lauha 2011 ja Laina 2014. Lainan ristiäisissä pappi sanoi, että ”elämä on Laina”.

Niin se onkin.

Elämä hymyili, business kulki joka suunnassa. Nexetic, johon minut oli kutsuttu osakkaaksi avasi myyntikonttorin Moskovaan ja palkkasi porukkaa Lontooseen. Rockn Roll!

Tulipahan vierailtua Punavuoressakin, Crasmanilla.. Huippu firma ja huippu tyyppejä.

Venäjältä tultiin maitojunalla takaisin kuten moni muukin, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Experience tosi isolla E:llä.

Neptonkin kutsui hallitukseen.

Samaan aikaan liikkeenjohdon konsultointiin tähtäävä oma liiketoimintansa sai oivallisen startin ja tekemistä todellakin riitti. Sarasvuokin saataisiin kateelliseksi tällä menolla ennemmin tai myöhemmin, olihan mukana auttamassa jo Digiumin rekryissäkin jeesannut legendaarinen Suvelan Samuli.

Kaikki meni jiiriin ja planin mukaan, enemmänkin. Bemarit vaihtuivat isompiin ja uudempiin.

Kunnes.

LEUKEMIA ASTUU ELÄMÄÄN

Tuli helmikuu 2016.

Olin aina välillä miettinyt, että olisi hyvä jos jäisi ylimääräistä sukan varteen, jos vaikka jotain yllättävää tulee elämässä eteen. Nyt tuli.

Jouluna 2015 olimme perheeni kanssa etelässä, oikein Teneriffalla ja kaikki lapset flunssassa kuten asiaan kuului. Vanhemmat tytöt paranivat, Laina ei.

Palasimme Suomeen ja tilanne herätti korkeintaan kummastusta siinä vaiheessa.

Otettiin ”varmuuden vuoksi” laaja verenkuva ja helvetti oli pääsemässä irti. Tästä ei enää ollut kuin viikkoja päivään joka muutti perheemme todellisuuden ja meikäläisen arvokäsitykset kerta heitolla.

JMML Juvenile myelomonocytic leukemia. Siinä se, verisyöpä. Pahimmista pahin. Ei minulla. Olisikin. Varmasti kaikki vanhemmat ottaisivat verisyövän mieluummin itselleen kuin lapselleen, niin minäkin. Mutta verisyöpä oli ja on rakkaalla pienellä tytölläni Lainalla.

Laina oli sairastuessaan vuoden ikäinen ja nytkin vasta kolme.

Tyttäreni siis sai verisyöpädiagnoosin alkuvuodesta 2016, silloin elämä todellakin muuttui.

Kertaheitolla. Ainiaaksi. Koko perheellä.

JMML – tyypin leukemiaan ei ole muuta hoitoa kuin kantasolusiirto, kaikista rankin mahdollinen syöpään annettava hoito. Muissa syövissä se viimeinen keino. Elinsiirto.

Laina kesti siirron huonoista ennusteista huolimatta kesällä 2016 ja alkoi vähitellen parantua. Olimme liki 5 kuukautta sairaalassa Lainan eristyshuoneessa lapsemme tukena vaimon kanssa vuoropäivin, Äitini hoiti vanhempia lapsia kotona. Infektioeristyshuoneen ovella läpsystä vaihto. Videoneuvotteluja sairaalasta, toimiston neukkari siirtyi Meilahden Cumuluksen aulaan.

Elämästä tuli hetkessä sanalla sanoen toivotonta. Pahin oli tapahtunut. Itketti mennessä ja itketti tullessa. Päässä pyöri kysymys miksi juuri Laina, miksi juuri meidän perhe?

Kamalin vuosi ikinä, mutta pahempaa oli tulossa.

Jossain vaiheessa mietin, että miten siistiä on olla yrittäjä. Vapaus. Voi tehdä duunia öisinkin jos ei päivällä pysty.

Saikkua olisi saanut vaikka vuoden. Helposti. Mutta mitä se auttaa jos firma menee alta?

Yhdeksän kuukautta meni kuin sumussa ja asiat alkoivat jossain vaiheessa näyttää hieman paremmalta. Alkoi tuntua että Laina voi selvitä. Oma Isäni kuoli yllättäen vuoden 2016 lopussa ja ajattelinkin, että jos jonkun meistä oli mentävä, niin Isäni hoiti homman, kuten aina. Kova jätkä, loppuun asti. Olin alkutalvella 2016 itse pienessä laskimoleikkauksessa jossa laskimot molemmista jaloista laseroitiin ja kaupan päälle 2 viikon vuodelepo. Leikkaukseni jälkeisenä päivänä sain kuulla, että Isäni on Taysissa teho-osastolla, 2:n ja 10:n minuutin sydänpysähdys, käytännössä koomassa. Oma tytär lasten syöpäosastolla samaan aikaan pahan käänteishyljinnän kourissa. Isän kuolemaan asti, noin 2 viikon ajan ajelin HUS:in syöpäosaston ja TAYS:in teho-osaston väliä jalat ratin päällä, koska leikkauksen jäljiltä omat jalat vuotivat sen verran verta, että oli mahdoton muuten ajaa. En suosittele muille vastaavaa akrobatiaa, siinä tulee helposti lisää ruumiita.

Samoihin aikoihin eräs hyvä ystäväni avautui minulle ongelmistaan, sanoi, että surua oli myös heidän perheessään. Heidän surunsa liittyi lapsen jalkapalloseuran valintaprosessiin jossa juniori oli tiputettu ykkösjoukkueesta kakkoseen, jollain taas oli kesä pilalla kun ei swingi kulkenut viheriöllä. En osannut ottaa osaa tai edes auttaa. Toivon kuitenkin, että selvisivät.

Kyseisen ajanjakson aikoihin aloin miettiä, missä helvetissä on oikeudenmukaisuus? Missä on armo? Koska tämä loppuu ja miten? Koska meidän ja monien muiden sairaiden lasten perheet voivat tosiaan alkaa huolestua siitä mihin harrasteryhmään lapsi kuuluu tai ei kuulu. Koska meidän perheet voi edes hetkeksi lakata pelkäämästä läheisen kuolemaa? Paljonko ihminen kestää surua ihan oikeasti? Mitä sitten tapahtuu, kun ei enää kestä ja mistä sen tietää?

Itsestä tuntui, että meillä ei mikään enää voinut mennä huonommin ja, että pahin oli tosiaankin tapahtunut.

Mutta ei, tämä ei riittänyt meille.

LEUKEMIA UUSII

Yhdeksän kuukauden kohdalla ensimmäisen kantasolusiirron jälkeen Lainan oireet palasivat ja luuydinpunktiossa havaittiin pahin mahdollinen tulos. Koko luuydin täynnä sairaita soluja.

Lainan leukemia uusi ja entistä pahempana. Taas mentiin ja tällä kertaa todennäköisyys kuolemalle on 70-80% hoidosta huolimatta.

Kannattaako edes yrittää? Totta kai, mehän olemme yrittäjiä, henkeen ja vereen.

Kesän 2017 alussa, kun tyttäreni hoidot eli toinen kantasolusiirto oli alkamaisillaan, olin liikelounaalla Haikaranpesässä Espoossa. Hyvää ruokaa, syksyn suunnittelua ja ihan normaalia työelämää. Sanalla sanoen mahtavaa.

Sitten se hetki on mennyt ja kohti toista todellisuutta. Espoon Matinkylästä ei Meilahteen sairaalaan monta kilometriä ole, mutta henkisesti matka on kuin menisi kuuhun. Tilanteet ja olosuhteet eroavat aika paljon. Liikaakin. Sairaalassa on ihan toinen todellisuus, ei paljon syksyä suunnitella. Hyvä kun huomista.

Mikä on pahin mitä yrittäjälle voi sattua? Konkurssi? Firma menee alta. So what? Oikeesti, kukaan ei kuitenkaan kuole. Relax

Hetki hetkeltä, ilon kautta, kaikki sanovat aina kusessa olevalle yrittäjälle ja syöpäsairaan lapsen isälle hoetaan samoja juttuja, ei saa luovuttaa, tsemppiä ja hyvä fiilis hei. Ei saatana, sanon minä.

Hyvä fiilis hetken olikin, ihan vain hetken tosin. Sitten aloin lukea sytostaattien sivuvaikutuksista. Virhe. Paha virhe.

Busulfan, Clorafabine, Fludarabine, Thymoglobuline, Metylprednisolon ja Atosil…siinä on askelmerkit kantasolusiirto-ohjelman aloitukseen. Miten voi pieni ihminen kestää kaikki solumyrkyt ja kidutuksen päivästä toiseen, kysyn vaan. Ja vielä kahteen kertaan samaa sama setti kun yksikin on useimmille liikaa.

Monet ihmiset kysyvät, millaista syöpäsairaiden lasten osastolla on. En osaa vastata. Voin kuitenkin sanoa, että kaikkien ihmisten kannattaisi viettää täällä 30 minuuttia, oli sairas lapsi tai ei.

Asiat pamahtavat kertaheitolla kontekstiin. Ei enää vituta yhtään se linnunpaska tuulilasissa.

On todella ikävää, että minulle täytyi tapahtua jotain näin kamalaa, että aloin osata arvostaa oikeita asioita ja itse elämää sellaisena, kuin se annetaan.

Meidän yrittäjien olisi hyvä muistaa, että oli vastassa sitten pappi, tsuppari, talonpoika tai kuppari, tulee ihmistä aina arvostaa tekojen perusteella, ei sen mukaan, mikä on tausta, koulutus, ihonväri tai asema.

Viime ajat ovat olleet todella masentavia. Väitetään että kaikella on tarkoituksensa. Vaikea uskoa sitä juuri nyt.

No jos oikein kaivellaan, niin kai tästä jotain hyvääkin sitten seuraa. Ainakin olemme saaneet vaimoni kanssa useita uusia ainutlaatuisia tuttavuuksia, ihmisiä joita tuskin muuten olisimme koskaan tavanneet. Ihan mahtavia tyyppejä joita en unohda ikinä. Mielettömiä, toinen toistaan ihmeellisempiä tarinoita. Suru jalostaa ihmistä, auttaa ymmärtämään toisen hätää, opettaa kuuntelemaan, prioriteetit ovat kohdillaan ja kusipäisyys loistaa poissaolollaan.

Toivottavasti näin käy myös minulle koitoksen jälkeen.

Ennen ajattelin, että jokainen ihminen on oman onnensa seppä, sitä saa mitä tilaa jne.

En ajattele enää.

Aina ei mene, niin kuin suunnitellaan ja ihminen voi tosiaan ihan vaan ajautua ongelmiin ilman, että erityisesti on edesauttanut tilanteen kehittymistä.

Ennen Lainan sairastumista kunnioitin ”kovia” kavereita jotka menivät elämässään ja liiketoimissaan kohti maalia turhia tunteilematta. Pakko myöntää, että usein myös toimin itse samoin.

En kunnioita enää, kusipäisyyttä se on.

Ei mitään muuta.

PERHE

On helppo yrittää tai vaikka olla yrittämättä kun on niin vahva tukiverkko kuin minulla.

Tyttäreni Laina 3v, Lauha 6v ja Lempi 8v ovat osoittautuneet tragediamme myötä uskomattomiksi luonteiksi, todellisiksi taistelijoiksi joilla riittää tahtoa sekä osaamista.

Tuntuu että he voivat selvitä melkein mistä vain.

Uskomaton on myös vaimoni. Elämäni rakkaus. Päivästä toiseen, valittamatta, turhautumatta, uhriutumatta, suurinta mahdollista surua tuntien pyörittää perheen arkea ja samaan aikaan hoitaa Lainan lääkityksen, keskuslaskimokatetrin puhdituksen, PEG-napin desinfioinnin, pesun, ruokavalion, rasvauksen, kaiken. Uskomatonta.

Äitini on myös antanut meille lahjoista suurimman eli aikansa. Hän on uhrannut omat eläkepäivänsä, voimansa ja joskus varmaan myös hermonsa yhteisen taistelumme nimissä. Tiukan paikan tullen me ihmiset huudamme Äitiä apuun, olimmepa sitten lapsia tai aikuisia.

Niin huusin minäkin.

Näiden vahvojen naisten ympäröimänä on helppo kirjoittaa kokemuksistaan ja ajatuksistaan.

TOISEN KIERROKSEN TUNNELMIA

Yksi kerta Lainan verisyöpää vastaan, Isän kuolema ja muutama muu kausiflunssaa kertaluokkaa kovempi haaste samaan hetkeen olisi yhdelle perheelle riittänyt, mutta viimeistään Lainan leukemian uusiutuminen entistä pahempana teki tästä jo Leijonaliigaakin kovemman karkelon.

Kun nyt kirjoitan tätä tekstiä on Lainalla takana 44 vuorokautta toisesta kantasolusiirrosta. Oma solutuotanto on pikku hiljaa (taas) palautumassa, pahoinvointia edelleen päivittäin, kuumeilua, ensimmäiset infektiot kiusana, iho uusiutuu, kutinaa, kipuja, haju/maku yliherkkyyttä ja muuta mukavaa.

Tästä kaikesta huolimatta, melkein jokaisena päivänä, aina kun Lainan olo hetkeksi helpottaa alkavat leikit. Ei voi kuin ihailla pienen ihmisen sitkeyttä ja rajatonta elämänhalua. Itkettää joka kerta kun tytär huterin jaloin nousee ylös ja vaatii isääkin leikkimään vaikka selvästi näkee että olotila on huono. Sisua siis on, ehkä jopa enemmän kuin äidillään ja se on aivan saatanasti se.

En tiedä tuleeko Lainasta joskus yrittäjä, mutta sen tiedän että jos tulee niin häntä ei pysäytä mikään tai kukaan. Toivotaan ja rukoillaan että ei verisyöpäkään onnistu pysäyttämään tätä meille niin rakasta tarmonpesää.

Verisyöpä, herkkien kesken leukemia on tosi vaativa laji. Vähän kuin yrittäjyyden alkutaipaleellakin on myös leukemiapotilaalla aika huono näkyvyys tulevaisuuteen, yllätyksiä tulee. Täytyy pystyä ottamaan välillä isojakin riskejä.

Leukemia on aika paska laji, lajivalintaa ei tee pelaaja itse, eivät vanhemmat, vaan se valitsee itse kohteensa. Sitten se huonoin uutinen. Tässä lajissa häviäminen tarkoittaa kuolemaa, voiko kovempaa olla?

Kuka enää jaksaa metelöidä NHL-kiekkoilijoiden urheudesta, jos he syöksyvät kiekon eteen? Ei siellä sentään henki lähde, korkeintaan maksa posahtaa, mutta sekin vasta aktiiviuran jälkeen.

Todellisen elämän sankareita ovat Lainan lisäksi Pekka Hyysalon kaltaiset selviytyjät sekä jokainen lapsi ja nuori, joka taistelee elämästään. Sankareita ovat myös he jotka syystä tai toisesta menehtyvät. Kaikki he taistelivat ja antoivat kaikkensa, olivat urheita. Kukaan heistä ei luovuttanut. Heidän lisäkseen ainoat, keitä kannattaa edes mainita on näitä tulevaisuutemme toivoja hoitavat ihmiset.

Annan rajattoman kunnioitukseni jokaiselle hoitohenkilökunnan jäsenelle. Sairaanhoitajat, lääkärit, lastenhoitajat, koko sairaalan henkilöstö ansaitsee suurenmoisen kiitoksen. He todellakin tekevät työtä jolla on tarkoitus.

Mistä näitä sitoutuneita ihmisiä suurella sydämellä riittääkään maamme sairaaloihin? Sitä ihmettelen päivittäin.

Yrittäjällä täytyy olla asennetta ja optimismia kaivataan. Niin tässäkin tilanteessa.

Optimismia kehiin, just näin. Sitä kaipaan minäkin. Joskus on hyvä kuitenkin kysyä missä menee terveen optimismin ja itsensä pettämisen raja? Kun on matto vedetty muutaman kerran alta oikein kunnolla, tulee väkisinkin aika varovaiseksi. Miksi antaa kohtalolle vielä kerran mahdollisuus sylkeä naamalle ja pudottaa kanveesiin? Senkö vuoksi, että juuri hetkeä ennen kuin polvet kopsahtavat lattiaan tulee se suurenmoinen valaistumisen hetki. No se hetki on kovin lyhyt eikä edes niin ihmeellinen kuin kerrotaan. Onko parempi luovuttaa? Mitä sitten vaikka luovuttaa? Samalla tavalla lääkärit ja hoitajat, maapallon parhaat sellaiset jatkavat työtään.

Ei tietysti luovuteta, niin kauan kuin Lainalla riittää pelihaluja ovat Siskot tsemppaamassa kentän laidalla, Isä keräämässä palloja ja Äiti pesee pelipaidan, itku silmässä tai ilman. Pelikaveri löytyy. Aina. Tuli mitä tuli.

MITÄ SEURAAVAKSI?

Kuka tietää?

Se tässä pahinta onkin. Päivä ja hetki kerrallaan mennään, Lainan sairauden ehdoilla. Huomisesta ei tiedä. Pelkäämme pahinta ja yritämme epätoivoisesti löytää toivonkipinöitä jostain.

Kun ihminen laitetaan kunnon mankelin läpi sitä vääjäämättä muuttuu.

Perspektiivi muuttuu, enää ei harmita yhtään reissujen peruuntuminen, johon viittasin alussa, se aika on takana päin. Nyt on paljon isommat panokset. Jos Lainan henki vaan säästyy, niin se riittää ja voidaan olla onnellisia vaikka Perä-Illossa, aivan sama.

Voiko olla liikaa pyydetty jos ei muuta toivo kuin, että oma lapsi saisi elää?

Kaikki koettelemukset päättyvät joskus. Niin tämäkin. Sitten mennään. Yhdessä ja rytinällä. Vaikka sinne Illoon. Siihen asti voidaan vain uskoa, rukoilla ja toivoa, että jostain saisi voimia ja tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja kaupan päälle viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Tätä Reinhold Niebuhrin ajatusta olen koettanut sisäistää.

Mitä oikeasti jää jäljelle myynnin huippuammattilaisesta joka palavasti halusi isomman Bemarin kuin piiripäälliköllä?

Sielu, suhteet ja rakkaus.

Toki minulla on edelleen palava halu menestyä yrityselämässä, auttaa muita menestymään, kasvattaa myyntiä ja rakentaa kansainvälistä liiketoimintaa. Yrittäjyys on ainoa minulle sopiva tapa tukea tätä yhteiskuntaa, joka mm. tuottaa melkein joka mittarilla mitattuna maailman parasta terveydenhuoltoa.

Kiitänkin nöyrimmästi 100-vuotiasta Suomea siitä miten se on auttanut tytärtäni.

Tehnyt kaikkensa.

Toivotaan ja rukoillaan, että se riittää.

Tänään siis businestä tehdään samalla tavalla kuin ennen mutta ihan eri syistä.

Tänään minun esikuvani ei ole Bill Gates, Meredith Belbin, Risto Siilasmaa tai edes Rovion Levoranta vaikka Vammalasta onkin.

Kovimmat, kestävimmät ja suurimman arvostukseni ansaitsevat ihmiset ovat oman 3-vuotiaan tyttäreni Lainan kaltaiset tosielämän taistelijat, jotka eivät anna periksi, vaikka elämä lyö avokämmenellä kerta toisensa jälkeen.

He eivät katkeroidu, eivät valita, eivätkä syyttele toisia vaan menevät tulta päin. Toimivat, eivät selittele. Urheasti. Rohkeasti. Nämä Lainat, Aishat, Leot, Hyysalot, Axut, Akselit, Micot, Mikaelit ja monet muut vastaavassa tilanteessa olevat ihmiset ansaitsevat minun kunnioitukseni ja toivottavasti myös sinun rajattoman kunnioituksesi.

Nyt ja aina, koska elämä on Laina.

 

Sinäkin voit auttaa:

https://www.veripalvelu.fi/kantasolurekisteri

https://www.veripalvelu.fi/verenluovutus

Henry ja tytär Lempi

Kuvat: Anssi Lindström
www.stromphotography.com

comments powered by Disqus